Minun aikaisemmat undulaatit

Kuva on minun ensimmäisestä undulaatista Nickestä. Siitä ei koskaan tullut niin kesy että olisin voinut silittää sen päätä tai pitää kädessä (paisti sinä päivänä kun se kuoli). Mutta se kyllä uskalti tulla käden päälle syömään siemeniä, salaattia, kurkkua tai leipää. Kun se oli häkissä niin se tapasi pussata nenänpäätäni joka kerta kun puhuin sille, minun muut undulaatit oppivat matkivat sitä. Ne voittivat Pet Class Ruotsin Kisoissa 1993, olin siitä hyvin yllättynyt ja iloinen että voittivat. Yksi syy että ne voittivat oli se että tuomari sulasi kun undulaattini rohkeasti heti tulivat ja pussasivat hänen nenänpäätä gallerin välistä. :-)

Kun sain Nicken niin en vielä tiennyt miten näkee resessiivin kirjavasta poikasesta kumpaa sukupuolta undulaatinpoikanen on. Olin kauan siinä luullossa että se oli naaras koska vahannahka (nokan päällä) ei muuttunut väriltään siniseksi niin kuin kirjoista olin lukenut sen, että jos se muuttuu niin se on koirasundulaatti. Ostin sille kaverin, vaaleanvihreän koiraan. Ihmettelin kyllä sitten heti niiden käyttäytymistä toisiaan kohtaan. Silloin minulla heräsi kiinnostus ottaa lisää selvää undulaateista, niiden käyttäytymisestä ja väreistä, eli luin paljon kirjallisuutta undulaateista. Samalla selvisi että minun taivaan sininen undulaatti olikin koiras eli tuli nimen vaihto Nickeliinasta tuli Nicke. Minulla oli siis kaksi koiraslintua. Rupesin sitten etsimään naarasundulaattia, lopulta löysin kauniin keltamaskisen albiino naaraan, Kicki.

Laitoin sen sitten samaan häkkiin sen vaaleanvihreän Viggon kanssa. Ei siinä kovinkaan kauaa mennyt kun alkoi kosimismenot ja minä laitoin pesäpöntön paikoilleen. Sitten olikin jännittäävä seurata poikueen kehitystä. Olin ihmeissäni siitä miten äkkiä poikaset kasvoivat ja kehittyivät, viidessä-kuudessa viikossa ne olivat jo itsenäisiä itsestään huolehtivia undulaattinuorukaisia. Vuosien mittaan minulla on ollut ilo seurata useampia undulaattiparia ja niiden poikueiden kehitystä. Olen pitänyt itselläni joitakin poikasista mutta useammat undulaatinpoikaset saivat uudet omistajat ja ovat tuoneet iloa sekä viihtyvyyttä näissä kodeissa.

Yksi siskoistani (Marja-Liisa kuvassa) auttoi kesyttämään muutamat minun linnuista. Leikkasin yhdeltä siipisulat (Vicky kuvassa) kun olin ostanut sen sillä halusin saada sen hyvin kesyksi. Siivet saivat sitten kasvaa täyteen mittaan, koska tarkoituksen mukainen siipisulkien leikkaus oli antanut tyydyttävän tuloksen. Muuten olen antanut kaikkien lintujen siivet olla leikkaamatta sillä silti olen pystynyt kesyttämään ne, no ehkä ei ihan kesyksi mutta kuitenkin niin kesyksi että tulivat syömään kädestäni.

Olen saanut kokea paljon iloa ja suruakin. On todella hauskaa ja mielenkiintoista seurata ja katsella lintujen elämää sekä käyttäytymista toisiaan kohtaan. Koiras käyttäytyy naarasta kohtaan eri tavala kuin jos se olisi samaa sukupuolta oleva. Koiras saattaa olla hyvin leikittelevä naaralinnulle, tekee kaikenlaisia taitonäytöksiä, putsaa naaraan päätä ja niskaa. Naaras usein on kuin ei olisi näkevinään sitä tapahtuvaa vikittelyä. Undulaattilinnut ovat mielestäni niin sosiaalisia, uteliaita ja vilkkaita tempperamentiltaan ja tulevat hyvin kesyiksi (jopa oppivat puhumaankin). Suurin suru oli kun minun ensimmäinen undulaatti Nicke kuoli käsiini. Nicke oli hyvin leikkisä vaikka oli vanha. En ostanut uusia lintuja vaan annoin minun kolmen vanhan linnun viettää rauhalliset vanhuuden päivät.

Sitten kun minun kaikki linnut olivat poissa en tuntenut että halusin uusia undulaattia niiden tilalle heti. Mutta sitten minä olin undulaatti näyttelyssä auttamassa ja siellä huomasin miten paljon olin kaivannut undulaatin viserrystä ja niin olin jälleen kiinni undulaatti lemmikeissä.Tulin kotiini recessiivin kirjavan tumman vihreän koiraan kanssa, tällä kertaa se oli näyttelyundulaatti, tai englantilainen undulaati.